Etusivu » Blogi » Jukka Laakkonen

Luokkakokous, ei yksin nostalgiaa

Jukka Laakkonen 02.07.2018

Siinä se on! Vanha pelikenttä ja tuttu kyläkoulun piha, jossa 70- luvulla aloitin koulunkäynnin. Mieleeni muistuu heti mukavia lapsuusajan hetkiä tuolta pihalta. Koulun sisäänkäynnin edessä odottelee jo muutama luokkakaveri iloisesti hymyillen ja lisää väkeä saapuu vähitellen.

 

Kaikki tunnistamme, liki neljänkymmenen vuoden jälkeenkin, toisemme ja juttu alkaa luistamaan kuin luonnostaan. Lähinnä muistelemme menneitä ja vaihdamme ajatuksia elämästä yleensä. Jälki-istunnot, ensi-ihastukset ja muut mieleen jääneet tapahtumat käydään tietysti läpi. Kaksi entistä opettajaammekin on päässyt mukaan, mikä osoittaa melkoista kiinnostusta ja välittämistä yhä edelleen.

 

Pääsemme myös tutustumaan entiseen kouluumme ja ihmettelemme, miten yli kolmekymmentä oppilasta on joskus mahtunut noihin pieniltä tuntuviin luokkiin. Toinen, puurakenteinen koulurakennus on korvattu uudenaikaisella yläkoululla.

Talonmies lämmitti puukoulua aamuisin perinteisesti haloilla. Putket olivat joskus jäässä ja taisipa lattialla viilettää hiiriäkin. Wc:nä toimi iso ”ulkohuussi”. Sisäilmaongelmista ei vielä tuolloin tiedetty mitään. Nykyisin koulumme asetettaisiin luultavasti käyttökieltoon.

 

Yhdessä tekemällä opimme tuntemaan toisemme, vaikka yhteisöllisyydestä ei tuolloin puhuttu

Ala-asteella tehtiin paljon yhdessä luokkana ja yhdessä tekemällä opimme myös tuntemaan toisemme. Jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne, luokkahenki, meillä on edelleen. Jotain on siis aikanaan tehty oikein, vaikka yhteisöllisyydestä tuskin oli kuullut kukaan.

 

Tuolloinkaan ei toki vältytty riidoilta tai tappeluilta ja jälki-istuntoja jaettiinkin tasaiseen tahtiin. Huonoon käytökseen puututtiin muutoinkin nykymittapuulla varsin jämäkästi.

Tuohon aikaan lähes kaikki liikkuivat. Välitunneilla pelattiin aina jotakin. Itsekin olin ensimmäisillä luokilla kiinnostunut enemmän jalkapallosta kuin koulunkäynnistä, mutta osaltaan nuo hyvät opettajat saivat jostakin oppimisen innon tarttumaan.

 

Tietokonepelejä tai älypuhelimia (tai edes matkapuhelimia) ei tuolloin ollut kilpailemassa lasten ja nuorten ajasta. Koko kaveripiirimme oli lähes aina ulkona. Vanhemmat eivät vielä tuolloin ”suojelleet” lapsiaan niin tarkkaan, joten saimme kiipeillä puissa ja leikkiä rajujakin leikkejä melko vapaasti.

 

Uusi aikakausi teki kuitenkin tuloaan. Musta Casio (kello) digitaalitekniikoineen oli tuon ajan hitti ja ensimmäiset kotitietokoneet ja pelikonsolit muuttivat meidänkin maailman 80- luvun alkuvuosina. Innostus oli valtava, kun VIC 20- ja Commodore 64- tietokoneet tulivat elämäämme yläasteen aikana.

 

Kunnioitus syntyy esimerkin voimalla

Opettajamme tunsivat meidät hyvin ja he tunsivat myös vastuunsa meistä. Kun matka jatkui Suomen suurimmalle yläasteelle, jossa oli kymmenkunta rinnakkaisluokkaa, tilanne muuttui. Samanlaista yhteenkuuluvuutta ei enää syntynyt. Lieveilmiöt, mm. kiusaaminen saivat enemmän jalansijaa. Syy ei ollut opettajissa; aika, ympäristö, toimintatavat ja ikämme oli vain toinen.

 

Meille jaettiin myös vastuuta. Kunkin tehtävänä oli vuorollaan toimia järjestäjänä: pyyhkiä taulu, tuulettaa (koneellista ilmanvaihtoa ei ollut), siivota ja järjestellä luokka muutoinkin kuntoon seuraavaa tuntia varten. Tehtäviin kuului myös hakea ruoka maitokärryillä tien toisella puolella olleen päärakennuksen keittäjältä, joka hänkin edellytti hakijalta hyviä tapoja.

 

Vastuut ja velvoitteet koskivat kaikkia. Meitä kasvatettiin ”kaikkia tarvitaan” – hengessä. Tuolloin myös jätettiin reilusti ”luokalle”, jos oppi ei ollut mennyt perille. Koulu kannusti osaltaan työntekoon ja vastuuseen.

 

Jokin on noista ajoista muuttunut yleisessä suhtautumisessa ympäröivään yhteiskuntaan ja kanssaihmisiin. Vanhemmat kunnioittivat tuolloin opettajaa. Hekin kohtasivat opettajan kasvotusten. Vaikka tekniikan kehitys on mahdollistanut koulumaailmassa paljon hyvää, olisi moni opettaja varmaankin mielellään saamatta aggressiivisia wilma- viestejä, joita osa vanhemmista heille laittaa.

 

Jos vanhemmat eivät kunnioita opettajaa ja arvosta tämän työtä ja koulutusta yleensä, olisi pieni ihme, jos oppilaat niin tekisivät. Myös koulun työntekijät käyttäytyvät ajoittain epäasiallisesti, mikä ei voi olla vaikuttamatta koko kouluyhteisöön!

 

Kunnioitus ei synny kurilla, vaan lopulta esimerkin voimalla. Kulttuuria luomme taas me kaikki omalla toiminnallamme koko ajan. Olisiko myös niin, että me suomalaiset hyvinvointivaltion kasvatit olemme saaneet liian paljon liian nopeasti ja vieläpä liian helposti! Olemme tottuneet vaatimaan.

 

Oikeuksien vastapainona tulisi aina olla velvollisuudet! Osaltaan taustalla lienee myös ”liiallinen” yksilönvapauden ja yksilön oikeuksien korostaminen. Ajatellaan, että yhteiskunta on yksilöä varten, mutta yksilöllä ei ole vastuuta yhteisölle.

 

Haasteena ei ole digiloikka, vaan ihminen itsessään

Meille sattui koulussamme hyvä ”opettajaonni”. Opettajamme olivat persoonallisuuksia, jotka opettivat kukin tyylillään, mutta he olivat kuitenkin kaikki kiinnostuneita meistä ja tulevaisuudestamme ja antoivat hyvät eväät elämään. Ihan tavallisia ”tolkun” ihmisiä meistä näyttää tulleen.

 

Tulevaisuuden koulussakin menestys tehdään yhdessä opettajien ja muun henkilökunnan, oppilaiden ja vanhempien kanssa. Hyvä, motivoitunut ja välittävä opettaja on kaiken lähtökohta!

 

Haasteena ei ehkä niinkään ole ”digiloikka”, vaan ihminen itsessään, opettaja ja oppilas taustajoukkoineen.

 

Kommentoi

nimi: Jukka Laakkonen

titteli: työmarkkinalakimies

organisaatio: Sivistystyönantajat

Siirry kirjoittajan profiiliin »
 


Arkisto