Etusivu » Blogi » Piia Alvesalo

Ylistys kesädekkareille – kirja ilmentää muutakin kuin tarinansa

Piia Alvesalo 11.07.2017

Kesään kuuluu dekkaripino. Kelistä viis, kunhan vieressä kasa perinteistä brittiä, suosiokäyrällä kiihtyvää pohjoismaista, persoonallista ranskalaista, kaukomailta Kiina tai Intiaa ja tietenkin takuuvarmaa suomalaista kynän, luovuuden ja kovan työn tuotosta meille lukijoiden iloksi. Kotimaisten konkareiden rinnalle on aina iloinen yllätys löytää ainakin itselle uusia tulokkaita: Kati Hiekkapelto, Marko Kilpi ja nyt viimeisimpänä kirjakaupasta käteeni tarttui Pekka Matilaisen Kupoli.  Kannessa komeilee oranssissa valossa Firenzen tuomikirkon kupoli ja luen, että kirja on vuoden 2014 esikoisdekkarina palkittu. Tarina sijoittuu 1400-luvun Italiaan, Firenzeen, kahden suvun väliseen valtataisteluun, murhaan ja arvoituksen selvittämiseen. Takakannen tekstin perusteella pokkari päätyy pinooni.

 

Kirja ilmentää paljon muutakin kuin sisältämänsä tarinan. Ensinnäkin kirjoissa, kuten Kupolissa, ilmenee hienosti yleissivistyksen jakaminen, oman pitkällisen tutkimustyön hyödyntäminen kanssaeläjien luettavaksi, nähtäväksi, kuultavaksi. Tässä tapauksessa kirjailija maalaa lukijalle eteensä 1400-luvun Italian, historiallisen kuvan, maaseudun ja kaupungin arjen jännityskertomuksen sisälle leivottuna. Nostaen näkyville yhtymäkohtia eurooppalaiseen nykypäivään, vallan ja mysteerien maailmaan. Kirjailija asettaa lukijansa keskelle renessanssia, siirtymää synkältä keskiajalta uuteen aikaan, pakottaa pohtimaan eroja ja yhtäläisyyksiä. Ymmärtämään jotain oleellista eurooppalaisen sivistyksen olemuksesta. 

 

Toiseksi kirjan muoto tai tekninen toteutus, miten sen nyt haluaakin ilmaista. Pokkari. Kun 90-luvun lopulla vietin opiskeluvuotta Ranskassa, sain ihmeekseni huomata, miten kirjakaupan hyllyt olivat täynnä pokkareita. Jopa vastikään kirjallisuuspalkintoja voittaneet teokset olivat heti saatavilla pehmeäkantisina versioina. Kovakantisia en muista paljonkaan nähneeni. Melko kauan on kestänyt, että Suomessa pokkarit ovat oikeasti kirjoja. Ne tuntuvat edelleen olevan hieman kakkosluokan asemassa. Vaikka ne ovat lukijaystävällisempiä kuin pönöttävät kovakantiset, jotka kyllä näyttävät hyllyssä hyvältä. Pokkari kulkee näppärästi mobiilityöläsien laukussa, se houkuttaa lukemaan näennäisellä keveydellään ja sopii käteenkin paremmin. Tiedän tiedän, e-kirja on myös olemassa, ja hieno tekninen ratkaisu onkin, mutta minä pidän paperin tuntumasta sormissani. Siitä, kun illalla voi kääntää sivun hiirenkorvalle ennen kuin väsyneenä päästää kirjan käsistään. 

 

Kolmanneksi, dekkari on kauan ollut aliarvostettu kirjallisuuden laji, onneksi tilanne tuntuu nykyään muuttuneen. Lukeminen kun on aina kannattavaa, se avaa kerta toisensa jälkeen näkymän uuteen maailmaan, parhaimmillaan ravistelee käsityksiämme. Joskus se avautuu runon muodossa, toisinaan sarjakuvana ja joskus jännitysnäytelmän kautta. Kuvaten tuttua, mutta outoa maailmaa, ihmisen hyvyyttä ja pahuutta. Olen monta kokemusta rikkaampi, kun samanaikaisesti voin uppoutua renessanssiajan Italian helteiseen kesään, sen ajan ihmisten arkeen ja ympäristöön ihmetellen, miten entisaika poikkeaa nykymenosta. Ja toisaalta oivaltaa, ettei mitenkään.

 

Kirjan kirjoittaminen ei synny pelkästä inspiraatiosta, halusta luoda, vaan se vaatii kovaa työtä, pitkäjänteisyyttä ja usein valtavaa taustatyön tekemistä. Se on luovaa, vaativaa ja yksinäistä työtä. Lukija saa sitten lopulta nauttia mielikuvituksen, sanataidon ja tiedon persoonallisen paketin. Kesädekkaripino on enemmän kuin opustensa summa.

Kommentoi

nimi: Piia Alvesalo

titteli: viestintäpäällikkö

organisaatio: Sivistystyönantajat

Siirry kirjoittajan profiiliin »
 


Arkisto